Talvisodan päiväkirja

Mielestäni paras talvisodasta kertova kirja on Wolf H. Halstin Talvisodan päiväkirja. Halsti kirjoitti kirjan kahden viikon kuluttua sodan loppumisesta. Hän oli nelikymppinen ammattiupseeri, ja oli jo ennen sotaa kunnostautunut kirjoilla, ja artikkeleilla Suomen puolustusvoimista.

Kirjassa on aivan aavemainen kuvaus, miten rajalla odotettiin sodan puhkeamista marraskuun viimeisinä päivinä 1939. Kaikki oli varpaillaan, ja kuulostelivat mitä tuleman pitää, jopa luonto odotti. Hän kertoi, että kaikki eläimetkin suuntasivat rajalta sisämaahan päin, ja jopa linnut olivat hiljaa, ja odottivat.

Halstin yksikön tehtävä oli hoitaa kuljetukset omalla rintamalohkollaan, eli logistiikka, niin kuin nykyään sanotaan. Se vaikutti täysin mahdottomalta tehtävältä, varsinkin sodan viimeisinä viikkoina. Mielestäni on ihan ihmeellistä, että siinä jotenkuten onnistuttiin, vaikka esikunta ei nukkunutkaan viimeisinä viikkoina juuri ollenkaan.
Kaikki kuljetukset, ja joukkojen siirrot tehtiin yöaikaan, paksussa lumessa, kovassa pakkasessa, ja pimeydessä. Organisoinnin piti olla minuutin tarkkaa, ettei ajattanut kapealle, lumen keskellä olevalle tielle kahta kuormastoa vastatusten. Rintamalta poispäin tuotiin haavottuneita, ja kaatuneita. Rintamalle vietiin polttoainetta, ammuksia, ruokaa, ja hevosille heiniä. Samanaikaisesti piti siirtää joukkoja rintamalta toiselle. Tienviittoja ei ollut, ne oli poistettu vihollisen tiedustelijoiden häämäämiseksi. Jokaisessa tienhaarassa piti olla sotilas, joka varmasti tiesi mihin suuntaan kulkijoita lähetti. Työ loppui, kun aamu valkeni, ja vihollisen tiedustelukoneet alkoivat liikkua. Päivän aikana suunniteltiin taas seuraavan yön liikkeet. Kirjan mukaan koko talvisodan aikana Halstin rintamalohkolla ei tullut, kuin pari suurempaa virhettä.

Ahdistavin kertomus minulle oli, Halstin kokemus jsp:stä eli joukkosidontapaikasta. Hän kirjoitti ettei kenenkään pidä viipyä jsp:llä kauempaa, kuin tunti jotta pystyisi säilyttämään mielenterveytensä. Paikassa oli huumava veren, ja spriin löyhkä, huuto ja meteli oli, kuin helvetin esikartanossa. Tämän voin uskoa, mutta se tuntuu todella pahalta. Pahalta siksikin, että oma pappani oli koko talvisodan, ja jatkosodan jsp:ssä lääkintämiehenä, ja sairaankantajana. Oma mielipiteeni myös on, että hän oli harvinaisen selväjärkinen ihminen, hänen kohdallan tuo mielenterveyden pettäminen ei onneksi toteutunut.

Olen usein miettinyt miten ihmiset kestivät sodassa, varsinkin miksi pappani selvisi, ehkä keskimääräistä paremmin jsp:n kaltaisesta helvetistä. Se varmaan auttoi, ettei hän ollut ihan lapsi, vaan talvisodan alkaessa jo 25-vuotias naimisissa oleva mies. Luonteen piirteinä huumorintaju, sosiaalisuus, ja valoisa elämän asenne auttoi myös. Suurimpana apuna pidän sitä, että hän puhui sen pahuuden ulos itsestään. Koska asuin isovanhempieni kanssa, muistan hyvin lukemattomat, hauskatkin tarinat sotareissusta. Yleensähän ainakin ystäväni kertovat ettei heidän isänsä, tai isoisänsä koskaan puhuneet sodasta, se oli täysin mykkä aihe.

Ainoa konkreetinen muutos mitä papalleni sodassa tapahtui oli se, että hänestä tuli kasvissyöjä, joka sitten vanhemmiten laitoksissa aiheutti ongelmia. Hän sanoi saaneensa tarpeekseen verestä, suolenpätkistä, ja lihan paloista, ja hänelle riittää kala, ja kasvikset. Elämänsä lopulla, hän tästäkin vakaumuksesta joutui luopumaan. Hän eli elämänsä viimeiset kuukaudet sairaalassa, ja terveyskeskuksen vuodeosastolla, pahan aivoinfarktin jälkeen, joka vei myös puhekyvyn. Yritin, joka paikassa pitää huolta, että hänen ruokavalionsa huomioitaisiin. Se oli lähes mahdoton tehtävä, yleisin vastaus hoitajilta oli, että he tietävät mitä vanhat miehet syö, pelkkää rasvaista lihaa, ja läskikastiketta. Kummallista on, että nuori ihminen voi missä laitoksessa tahansa valita ruokavalionsa mielensä mukaan. Mutta jos vanhus haluaa, hyvin perustellun vakaumuksensa mukaan tehdä näin, se ei ole mahdollista. Vanhus ei ole yksilö, eikä hänen persoonallisia ominaisuuksiaan huomioida.

Tässä tuli nyt asiaa sekä talvisodasta, ja vanhuksien hoidosta. Toisaalta nehän kuuluvatkin yhteen, ilman tämän hetken vanhuksia, me emme olisi säilyneet talvisodasta itsenäisinä.

173 kommenttia artikkeliin “Talvisodan päiväkirja”
  1. avatar Marketta Härkönen sanoo:

    Muuten hieno kirjoitus, mutta hiukan mietityttää, että etköhän nyt vaadi liikaa hoitohenkilökunnalta, jos vanhusten ruokavalio on ainoa mistä valittaa. Nykyään jokainen hoitaja tekee työtään, niin kiristetyllä tahdilla, ettei joku kasvisruokavalio ole ensisijainen huolen aihe.
    Ilmeisesti hakemalla haet hoitajista vikaa, niin kuin muutkin omaiset. Tai olisithan voinut olla ruoka-aikaan itse paikalla auttamassa ruokailussa, ja tarkistamassa mitä pappasi suuhun menee.

    Marketta Härkönen

  2. avatar inkeri valtonen sanoo:

    Hei Marketta!

    Ymmärrän hyvin hoitajien työn raskauden, ja sen ettei kaikkeen voi kiinnittää huomiota. Tärkeintä todella oli, että vanhus sai edes ruokaa, mutta jos kysymys olisi jostain nuoresta, joka olisi sairaalassa, ja hänelle annettaisiin ihan muuta, kuiin pyytämäänsä kasvisruokaa, niin siitä nousisi aika meteli. Tällöin ihmiset ovat ihan eri asemassa, vanhuksen pitäisi olla kiitollinen siitä, että joku joskus ehkä ehtii syöttämään, muut saavat valikoida millaista ruokaa haluavat.

    Inkeri

css.php