Kierros miehitysmuseoissa

Tämän vuoden lomani olen käyttänyt harrastukseeni, ja olen käynyt Baltian miehitysmuseoissa. Kaikilla kolmella Baltian maalla on hyvin samankaltainen historia, ja luulisi museoidenkin olevan aikatavalla samanlaisia. Näin ei todellakaan ole, ja olen aika hämmästynyt miten eri tavoilla asiaa voidaan käsitellä. Vanha sanonta, että voittaja kirjoittaa aina sodan historian, pitää tässäkin paikkansa. Tai ainakin se, että Baltia joka oli häviäjä, ei ihan avoimesti käsittele sitä vaihetta historiastaan. 

Ensimmäinen kohde oli Tallinnan miehitysmuseo, joka oli pahin pettymys. Museo oli aika uusi, mutta niin pieni ettei viisikymmentävuotta menneisyyttä mahtunut siihen, kuin pintaraapaisuna. Museossa oli parikymmentä lasivitriiniä, joissa oli esineitä menneiltä vuosikymmeniltä, keittiötarvikkeita, työkaluja, leikkikaluja, ruokatarvikkeita, ja muita arkielämään liittyviä esineitä. Seinustalle kootut vanhojen matkalaukkujen rivit, kuvasivat Siperiaan karkoituksia. Sain mielikuvan, että ainakin Tallina oli hallunnut unohtaa kaiken menneisyyden.

Seuraava kohde oli Liettuassa Kaunasin kaupungissa. Kaunas oli Neuvostoliiton aikaan ns. suljettu kaupunki, koska siellä oli Neuvostoliiton sotilastukikohta. Siellä museo oli tehty samalle paikalle, kaupungin ulkopuolelle, jossa saksalaiset miehittäjät surmasivat noin 50.000 kaupunkilaista. Paikka oli sen verran kaukana keskustasta, että se vaatii joko oman auton, tai taksikyydin. Kaunasin museo oli täynnä asiaa, ja kaikki oli hyvin, ja laajasti esillepantu. Rehellisesti, ja selkeästi esitettynä se historian vaihe Liettuassa on ahdistusta herättävä. Museossa oli läpileikkaus Liettuan elämästä 1940-luvulta 1990-luvulle saakka. Museossa esiteltiin myös viimeisen kolmenkymmenen miehitysvuoden mielenilmauspyrkimykset. En enää muistanutkaan, että 1970-80-luvulla tehtiin polttoitsemurhia itsenäisyyspyrkimysten puolesta.

Vilnassa, Liettuan pääkaupungissa, ei varsinaista miehitysmuseota ole, vaan siellä on KGB-museo. He olivat tehneet museon talosta, jossa KGB piti päämajaansa Liettuan itsenäistymiseen saakka. Jos on herkkä ihminen, niin siinä paikassa ei kannata käydä, itseäni vaivaa edelleen pohjakerroksen vankityrmät, ja vesikidutushuone. Siellä vasta todella tajusin, mitä Baltian maissa tapahtui vielä 80-luvun lopulla, kun itse olin jo ihan aikuinen, ja yritystoiminnassa kiinni. Neuvostoliiton julma valta ei ole mitään kaukaista historiaa, vaan se on tapahtunut ihan äskettäin.

Viimeinen kaupunki missä kävin oli Riika, nyt keväällä. Myös heidän museonsa oli hienosti esille pantu, mielenkiintoinen kokonaisuus. Paljon tilaa oli uhrattu elämän kuvaamiseen Siperian vankileireillä, ja niille ihmisille jotka olivat menettäneet henkensä miehityksen alkuvuosina. Se oli hienoa, että Latviassa kuuluu aina valtiovierailujen ohjelmaan käynti Riikan miehitysmuseossa.  Itse museorakennushan on aika kamala, ja huomiota herättävä muuten kauniissa Riikan keskustassa. Se on rakennettu Neuvostoliiton aikaan, ja edustaa tyypillistä sosialistista realismia. Toiset haluaisivat, että ruma, musta talo purettaisiin, ja rakennettaisiin parempi tilalle, mutta mielestäni se talorumilus sopii juuri tarkoitukseensa. 

Mielenkiintoista on nähdä konkrettisesti miten erilailla voidaan historiaa, ja menneisyyttä käsitellä. Jollain tavoinhan on jälkipolville vietävä tieto siitä, mikä synnyin maan tarina on. Huomion arvoinen asia on myös se, että kaikki kolme maata, esittelevät sekä saksalaisten, että Neuvostoliiton miehityksen yhdessa museossa. Heille miehitys on miehitys teki sen kumpi valtio hyvänsä. Nyt varmaan monelle nousee esiin ajatus, että oliko se Neuvostoliitto miehittäjä vai ei. Tämä on ollut julkisuudessa kuuma aihe, ja kerron oman mielipiteeni. Näen Neuvostoliiton miehittäjänä, mutta heidät otettiin aluksi vastaan omituisen myötämielisesti. Me jälkipolvet emme varmaan koskaan saa tietää, miksi Baltian maat avasivat ovensa Neuvostoliitolle, eivätkä valinneet taistelua niin kuin suomalaiset tekivät. 

170 kommenttia artikkeliin “Kierros miehitysmuseoissa”
  1. avatar Hannu Kärpänen sanoo:

    Moikka!

    Olen poikennut Vilnassa KGB-museossa. Kaverit kävivät siellä meitä ennen, ja kehottivat välttämään käyntiä ennen ruokailua. No, emme välittäneet moisesta. Meillä oli ennen lounasta aikaa pari tuntia, joten sinne vaan. Ovesta tarpoi ulos reilun tunnin jälkeen hiljainen, kunnioittava joukko. Kenelläkään ei ollut nälkä.
    KGB-päämajan keskeinen sijainti, alakerran pikkuikkunat yhdellä syrjällä ja nyttemmin julkisivuun kirjoitetut kidutettujen kuolleiden nimet luovat järkyttävän kysymyksen: Voiko tämä olla totta? Täällä sitä katseltiin Dallasia ja muutama sata kilometriä etelämpänä puhkottiin silmiä ja kidutettiin ihmisiä järjestelmällisesti.

    Kun museon kiertää ajatuksella, huomaa kaiken ihmisen kekseliäisyyden julmuudessa. Pienet kopit, joissa ei voinut istua eikä nukkua eikä oikein seistä. Siitä kun matkaa jatkaa, ja katsoo selli kerrallaan mihin tarkoitusiin niitä on käytetty, niin hiljaiseksi vetää. On topattua huonetta ja huone , jonka ulkopuolella on sähkönkytkentäkahvat ja lopulta huone jonka keskellä on kaato ja viemäri ja joka on helppo huuhdella. Ja jos huomasit, siitä huoneesta oli ulos pariovet.
    Ja sisäpihalla häkit ilman tiivistä kattoa. Ulkoilua vartenhan ne… saattoi vaan mennä talvella muutama vuorokausikin yhteen pötköön.

    Minulla on tuttuja Vilnasta, ja olen heiltä kuullut heidän kartomuksiaan niistä ajoista ja siitä , mitä he tiesivät KGB-korttelista. Osa tiesi, osa ei, osa ei uskonut. Nyttemmin se on heille ”pyhä paikka”.

    Mielenkiintoisinta olisi tietää, mitä ajattelivat miehitysvallan viimeiset neuvostoliittolaiset lähtiessään, kun jättivät kaiken kidutusvälineineen ja valokuvineen jälkeensä. Eiväkä esim räjäyttäneet sitä. Oliko hieman omantunnon tuskia, ja halusivat maailman näkevän kaiken sen, vai vainko vodkan vaikutuksesta laiminlyötiin mahdollisia ohjeita?
    Kuvittele, että se kortteli oli jonkun duunipaikka! Ja eikun aamulla ajattelemaan että mahtaakohan se Jurate olla vielä hengissä yövuoron jäljiltä vai puhkonko tänään sen silmät ja annan vähän sähköä…

    Ja näin kuntavaalien lähestyessä voisimme hiljentyä SosDem puolueen silloiseen ohjelmaan: Rauhanomaisesti kohti kommunismia!

    Hiljentykäämme! HK

  2. avatar Esa Lehtinen sanoo:

    Hei Inkeri!

    Minä itsekin olen käynyt samoissa miehitysmuseoissa kuin sinäkin olet. Tallinna tosiaan on aikamoinen pettymys, mutta Vilna ja Riika ovat kyllä tutustumisen arvoisia. Riian museo on samoin kuin Vilnan museokin rakennettu vanhaan KGB-rakennukseen. Jotenkin Riian museo kuvastaa ulkoisine olemuksineen parhaiten sitä tuskaa ja kauhua mitä kansalaiset kokivat miehitysten aikaan. Paikalliset asukkaat nimittävät vieläkin vanhaa KGB-rakennusta ”mustaksi taloksi” ei pelkästään ulkoasun perusteella vaan myös rakennuksessa tapahtuneiden rikosten perusteella. Erityisen karmivaa olikin tutustua ”mustan talon” kellarikerroksiin rakennettuihin selleihin ja kuulusteluhuoneisiin. Siellä sananmukaisesti tajusi mitä tarkoittaa vanha sanonta ”ihminen on ihmiselle susi”.

  3. avatar Inkeri Valtonen sanoo:

    Kiitos kommenteistanne. Hyvä kuulla, että muillakin tuli järkyttynyt olo näissä paikoissa. Itse mietin, että olenkohan ollut vähän naivi, kun en ole 80-luvulla tajunnut mitä naapurimaissa tapahtui. Toisaalta kaikki pahahan pidettiin visusti piilossa, ei ollut tarkoituskaan kenenkään saada asiaa tietää.
    Hannu on siinä oikeassa, että on aika outoa miksi Neuvostoliiton pojat jätti kaiken paikalleen ja nähtäväksi. Varmaan silkkaa välinpitämättömyyttä, oli niin kiire kotiin.

    Inkeri

css.php