Kenraalin kuolema

Kesä ja kesäloma on ajankohta jolloin eniten paneudun rakkaaseen harrastukseeni sotahistoriaan. Vaikka olisin uppoutuneena mihin tahansa historian kohtaan, niin aina kesä-heinäkuussa takaraivossani ahdistaa Suomen tilanne 1944. Yleensä sodan historia kirjoitetaan numeroita, ja kylminä totuuksina, kuka hyökkäsi mihin, ja milloin. Kaikki kuitenkin tietää, että ihminen ei koskaan toimi ilman tunteita, vaikka sota on mitä suurinta realismia, niin kaikkiin päätöksiin, ja tekemisiin vaikuttaa ihmisen tunteet.

Kesä 1944 oli Suomen kannalta lähes kaoottinen, Stalinin suurhyökkäys alkoi kesäkuussa, ja Suomi menetti nopeaan tahtiin valtaamiaan alueita. Perääntyminen tehtiin vauhdilla, sotajoukot kuluivat, ja ammuksia oli liian vähän. Koko ajan tapahtui, kaatuneita tuli jatkuvasti, yksittäisen sotilaan kuolema ei paljoa kiinnostanut muita, kuin hänen kotiväkeään.

Yksi asia mikä aina nousee mieleeni näistä tapahtumista on kenraali Einar Vihman kaatuminen Ihantalassa 5.8.1944. On hyvin erikoista, että kenraalin arvoinen sotilas kaatuu etulinjassa ollessaan. Voin vaan kuvitella minkälainen tunnemyrsky on tapahtunut, ennen kuin tilanne on saavuttanut tämän pisteen. Einar Vihman aikalaiset kertovat hänen olleen hyvin kiivaan, itsepäisen ja äkkinäisen päätöksissään, häntä pidettiin hyvin vaikeana persoonana. Tosin, kun olen lukenut kenraalien elämäkertoja, niin suurin osa vaikuttaa enemmän, tai vähemmän vaikealta luonteelta.

Suomen korkea-arvoisten sotilaiden joukko oli pieni, kaikki tunsivat toisensa. Jokainen oli jo rauhan vuosina 1920-30 kilpailleet ylenemisestä ja määrärahoista. Sotahistorioitsija Lasse Lehtolaisen kirja päämajan ihmissuhteista on erittäin selkeä tutkimus siitä, miten ihmisten väliset suhteet vaikuttavat päätöksiin muutenkin kireässä elämän tilanteessa. Yleensähän ajatellaan, että sodassa kaikki päätökset tehdään ohjekirjan mukaisesti, mitään mieleenjohtumia ei sallita. Kuitenkaan kenraalin kuolema ei ole ohjekirjan mukainen, jos hän kuolee kranaatin sirpaleeseen etulinjassa.

Elokuun viidennen päivän tapahtumien kulku alkoi siitä, että Vihman etulinjan joukot olivat olleet jo pitkään jämähtäneinä taisteluun Neuvostoliittojen joukkojen kanssa. Neuvostoliiton panssareita oli 8-10 asemissa etulinjan edessä, ja jalkaväki oli suojautuneena panssarien alla ja vieressä. Suomalaiset eivät saaneet tilannetta auki ilman voimakkaampia aseita. Tämä tultiin kertomaan Vihman esikuntaan, ja hän otti yhteyttä Ruben Laguksen panssarijoukkoihin, jotka olivat hänen sivustallaan. Mutta Laguspa ei luvannut apua heti, hänen omat joukkonsa olivat niin kuluneet, ja pahoissa asemissa, ettei panssareita liiennyt lainaksi, kuin myöhemmin iltapäivällä. 

Mielikuvituksessani näen mitä tapahtuu, kenraali Vihma vetää täysin herneen nenäänsä. Lagus ja Vihma ei ole kovin hyvissä väleissä, koska koko muu kenraalikunta on kateellinen Lagukselle. Laguksesta on tehty sankari, joka valtasi Petroskoin eli Äänislinnan, sen aikainen media hehkutti Laguksen joukkojen erinomaisuutta. Laguksen panssarijoukot mullistivat koko panssarisodan käynnin, ja heitä kunnioitettiin ja kehuttiin Saksaa myöten. Vihman paineen sietokyky oli venytetty äärimmilleen, hän ei ollut nukkunut kunnolla moneen viikkoon, ja oli elännyt lähes täydessä tykistökeskityksessä viikkokausia.

Nyt Vihma hermostuu täysin, että se hiivatin Laguksen ketku ei anna panssareita. Pitäköön tankkinsa, minä selvitän tilanteen itse. Vihma lähtee etulinjaan, ja ottaa adjutanttinsa, ja muutaman muun upseerin mukaansa. Häntä yritetään toppuutella, koska se ei ollut järkevää, ja Suomella ei todellakaan  ollut varaa menettää ylempiä upseereita. Järkipuhe ei auttanut, nyt oli vauhdissa kiivas, ja itsepäinen mies, jonka tunteita oli loukattu. Miehet lähtevät etulinjaan lähelle Ihantalan kirkon mäkeä. Ja sille tielle he jäivät.

Kaikki tunteisiin liittyvät kuvaukseni on omaa keksintöäni, mutta muuten tapahtuma on tosi. Minun on täytynyt kehittää itselleni joku selitys sille, miksi kenraali menee tekemään niin taivaallisen tyhmän tempun. Kun perehdyn sotahistoriaan minulle ei aina riitä se mitä on tapahtunut, vaan haluan tietää miksi niin tapahtui. Jokainen päätös on ihmisen tekemä, ja ihmisen päätökset perustuu aina tunteisiin.

181 kommenttia artikkeliin “Kenraalin kuolema”
  1. avatar Riitta Nyqvist sanoo:

    Tervehdys Inkeri!
    Oikeassa olet, järjellä vain selitellään tunteella tehdyt päätökset. Ei ole ihmeemmin kirjoiteltu siitäkään, että Suomi oli täysin riippuvainen v. 1944 Hitlerin viljasta. Saksa panttasi jakamalla viljaa vähin erin valtavista viljavarastoistaan.
    Se oli strategiaa, jolla saksalaiset pelasivat aikaa ja Suomi joutui allekirjoittamaan kovat rauhanehdot.
    Ruotsin vilja-apulupaus pelasti enenevän mieskadon, saatiin vihdoinkin solmittua välirauha.
    Suomen poliitikot eivät tajua miten tärkeää on oma elintarviketuotanto.
    T. Riitta

  2. Tässä asiassa olen aivan samaa mieltä sekä tunteella, että järjellä. Oma elintarviketuotanto olisi erittäin tärkeää, maanvilely on tehty niin vaikeaksi, että kaikki muukin alkaa olla kannattamatonta, ei pelkästään sokerijuurikas.

    Inkeri Valtonen

css.php